Taikametsän lapsi 

Lyyra Saarinen

Metsän nenä.

Metsän elävä säikytti, sille vietiin sille paikalle järilleen. Sitte pitää laatia stola. Kaikki panna syömiset. Sitte sitä syötetään siellä mitä on kansoa tai pakitaan proskenjoa:

"Metsän hilli, halli-parta,

Anna minun sanani anteeks',

Viholliset vika-käytteeni,

Anna minulle anteeks”

- - -

- - Ei muista, sitte sen jaksaapi, joka on tullu voimattomaksi. Sitte sen sovat panoo metsään kuuseen. Ne kuusen juuret niinkun mieheksi laatii, paian panoo päälle. (Sitte olisi luku - - ei muista).

SKVR VII4 loitsut 2478. Kerätty Laatokan Karjalassa Impilahdella vuonna 1884. 

Joskus on uskottu, että metsänväki saattoi anastaa ihmislapsen kehdosta ja jättää tilalle omansa. Minusta on usein tuntunut, että olen yksi noista vaihdokkaista. Lapsena minun oli vaikea tuntea ihmisten maailmaa omakseni. Vasta metsässä erossa heistä ja heidän oudoista säännöistään ja tavoistaan saatoin asettua mukavasti ruumiiseeni. 

Olin kuitenkin yksin ja kaukana väestäni. Vuosien mittaan minut kasvatettiin pojaksi ja mieheksi yhteiskunnassa, jolle sellainen luokittelu näyttää elintärkeältä. Lapsena mahdolliset maailmat tuntuivat levittäytyvän kiehtovina ympärilläni, mutta aikuistuessani ne lakastuivat, murenivat tomuksi. Edessäni oikeni suora ja kapea, rajoiltaan häilyvä, mutta sitäkin kiihkeämmin vartioitu, sukupuolitettu väylä. 

Koululaitoksen kivisillä käytävillä ja pihoilla isiensä ja veljiensä kurittamat lapset totuttivat minut aavistukseen ikuisesta sodasta, kunnes alkoi näyttää täysin luonnolliselta ja väistämättömältä, että aina jossain vallanpitäjät käyttävät väkivaltaa alistettuihin. Täytyi vain päästä vallanpitäjien puolelle, tulla itsekin sellaiseksi. 

Ikuista sotaa meille opetettiin myös luokkahuoneissa: maailmansotia ja niissä kuolleiden käsittämättömiä määriä, tahdissa marssivia sotilaita, alkuperäisasukkaita hirsipuussa, orjia ahdettuna pimeään ruumaan, kuihtuneita juutalaislapsia piikkiaitojen takana, sienipilvi Hiroshiman yllä, poliiseja ja vartijoita ja rikollisia ja terroristeja. Kaikki näytti kuitenkin menevän vähitellen parempaan suuntaan, niin meille vakuutettiin: kristinusko, luonnontieteet ja kapitalismi olivat valaisseet pohjoisen perukkamme, ja metsistä vaurastunut kansallisvaltiomme oli päässyt osaksi läntistä vapaata ja demokraattista arvoyhteisöä. Kauniit sanat luikertelivat korviemme läpi vaivihkaisiksi kerrostumiksi. 

Metsät sen sijaan lipuivat kauemmas. Vielä ala-asteen biologian tunneilla vierailimme metsässä tarkkailemassa lintuja ja kasveja. Mitä pidemmälle koulu jatkui, sitä enemmän biologiaa opetettiin neljän seinän sisällä, missä kasvoillemme heijastettiin selkeärajaisia kuvia, kaavioita ja luokituksia. Opettaja paalutti kahta vastakkaista sukupuolta suuret valkoiset miehet huulillaan. Mikroskooppi paljasti petrilasia vasten luikertelevan elämän, jonka radikaali vieraus sai ihoni väreilemään. Eteemme levitettiin maailma, jossa kaikki on lopulta nähtävissä ja mitattavissa – täytyy vain katsoa koko ajan tarkemmin, leikata syvemmälle. 

Yritin kovasti nähdä maailman sellaisella katseella. Pala palalta leikkelin itsestäni kaiken, mikä ei sopinut kuvaan. Nyhdin siipeni irti, silvoin tuntosarveni ja puhkoin kimaltelevat silmäni. Revin juureni irti ja puristin kukkaseni suppuun. Sopeuduin, mutta se edellytti sellaisten haavojen viiltämistä, jotka tulehtuvat herkästi ja alkavat erittää myrkkyä koko elimistöön.

Siihen aikaan pieni kuntamme suuren keskuksen kupeessa näytti vielä kasvavan ja vaurastuvan. Metsän läpi leikattiin hiekkatie, jonka varrelle kohosi taloja yksi kerrallaan, lopulta myös meidän kotimme: valkoista tiiltä, isot ikkunat ja musta peltikatto, aivan yhtä hieno kuin naapureillakin. Koulun jälkeen levittäydyin ympäröiviin metsiin. Kapusin korkeisiin kuusiin, ryömin saniaisten kosteassa varjossa, hiihdin lumen painosta kumartuneiden puiden holvikäytävässä, seurailin jänisten jälkiä, tökin oksalla ihmeellisen niljaista sammakonkutua, ihastelin kämmentä pitkin kipittävää leppäkerttua. Kun pankki lopulta vei kotimme ja metsämme, tuntui siltä kuin ne olisi revitty rakas maisema kerrallaan irti lihastani. 

Kostea lumi tömähtelee puiden latvoilta, kun pakenen jääkuorisen hangen halki. En pääse pakoon. Hän kaataa minut, väkivaltapoika, hieroo raskasta hileistä lunta kasvoihini kiihkeästi, keskittyneesti, katse lasittuneena, huulet hieman raollaan, lihakset pinkeinä. Tunnen, kuinka hänen lihansa ja luunsa painautuvat alaselkääni ja hartioihini. Lumikristallit hiertävät ihon puhki, punainen veri kirkuu hangella, joku itkee, metsä hengittää liian lujaa, veren ja lumen maku kielellä, vaatteiden läpi imeytyvä metsän kylmä kosteus. Myöhemmin polvistun hangelle, ristin käteni ja pyydän ääneen suojelusta jumalalta, metsän hengiltä, keneltä tahansa, mutta kukaan ei vastaa. 

Saatuani tietokoneen rippilahjaksi, tuntui hetkittäin siltä kuin voisin löytää videopeleistä metsät, jotka olin niiden ulkopuolella menettänyt. Ruumiini levittäytyi nyt pitkin pikselijuuria ja -oksia, lumoutui ihmeellisten eläinten ja kimaltavien loitsujen kosketuksista, värisi vapaudesta valita pelihahmolle sukupuoli. Mutta vaikka kuinka kolusin pelien metsiä, lopulta edessäni häämötti umpikuja, kehä tai loppu, suljettuja mahdollisuuksia, turhautuminen. 

Metsä muotoutui uusiksi silmieni edessä. Puista, kasveista ja eläimistä tuli kuvapintaa kuin videopeleissä.  Pintaa, jolle piirtää rajoja, jolta valloittaa alueita ja erottaa ne väkivaltaisesti toisistaan, jota mitata ja arvottaa, mutta aina vain pintaa, jonka takana ammottaa tyhyjyys, pikseleiden välinen, atomien välinen tyhjyys. Sama tyhjyys näytti aukenevan minun pintojeni alla, ja minusta tuli sen kiivas puolestapuhuja. Muutin kauas etelään, hälisevään pääkaupunkiin, missä liukenin kivikuiluissa kaikuvien monikaistaisten katujen meteliin ja työn kiihkeään sykkeeseen. 

Metsän lumous haihtui, mutta hirviöt kummittelivat ihoni alla.

Pelko määritti elämääni miehenä. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi mies tai että olen liikaa. Pelkäsin vieraita miehiä kaduilla. Pelkäsin työkyvyttömäksi tekevää sairautta, joka saisi kapitalistisen yhteiskunnan hylkäämään minut kuin vanhukset laitoksiinsa. Pelkäsin outoja halun läikähdyksiä, jotka suljin kiireesti tietoisuudestani. Pelkäsin läheisyyttä, joka ei sopinut normeihin. Pelkäsin jonkun huomaavan, kuinka pitkään harjoitetun tyynen ulkokuoreni alla pauhasi yhä kiivas sota, sitkeä tuhoamisoperaatio kaikkea mieheyden rajojen yli rehottavaa vastaan. Aloin pelätä metsässäkin: läikähtäviä varjoja ja äkillisiä ääniä, näkymättömiä taudinaiheuttajia imukärsässään kantavia hyönteisiä, petoeläimiä, eksymistä, pensaikossa vaanivia murhamiehiä. Nappasin kauniita kuvia sometililleni ja kiirehdin kotiin. 

Halusin kiivaasti eristää itseni väkivaltaisista miehistä ja muista ruumiini inhottavasti lävistävistä eliöistä. Halusin eristää itseni ruumiini pelottavista läikähdyksistä ja pinnan alla kuhisevasta pimeydestä. Kovetin kasvoni. Opettelin ajattelemaan ja argumentoimaan rationaalisesti ja hallitsemaan hermostoani. Aloin käydä salilla kyetäkseni puolustautumaan miehiltä. Vuokrasin keskiluokkaistuvasta kaupunginosasta kalliin kaksion, jonka kirkkaiden kattovalojen loisteessa rakensin elämääni kuluttamalla.  Samaan aikaan jossain katseeni reunamilla maailma liekehti ja parkui, mutta tein kaikkeni, ettei sellainen koskettaisi minua liikaa, ettei mikään koskettaisi liikaa. 

Kovat kerrostumat tukkivat huokoiset pintani, mutta niiden alla pimeydessä juuret luikertelivat, oksat ojentelivat, lehdet kahisivat ja kukat lipoivat ahnaina huuliaan. Aina välillä, varomattomina hetkinä, ruumistani ravisti sanaton kaipuu maailmaan, jossa pyhä ja taianomainen metsä houkutteli minua loputtomilla mahdollisuuksillaan.  

Metsänpeittoon 

Kun suljen silmäni, palaan tuttuihin maisemiin. Silkkikuoriset koivut kantavat vehmaita lehtikimppuja. Sormiin liimautunut pihka humahtaa sierainten perälle. Korvissani värisevät rastaiden lirkutus, peippojen viserrys, varisten raakunta, käen kukkuu. Virtaan metsän läpi kuin innokas kevätpuro, joka kerää matkaltaan neulasia, lehtiä ja oksanpätkiä. 

Täällä latvusten ylle paisuu yksinäinen kallio, jonka lanteille varjot kevyessä tuulessa loiskuvat. Vahvat kyhmyiset juuret luikertavat polun peitoksi, tömisevät kumeasti jalan alla, kurottavat kiven yli ja läpi syvälle maan lihaan. Loikin sammalten peittämillä mättäillä varmana ruumiistani. 

Täällä, varjoisan laakson pohjalla, seisoo valtava muurahaiskeko, minua korkeampi. Kiivas laumamieli parveilee sen aukoista pitkinä kulkueina kantaen metsän pieniä aarteita. 

Polvistun muurahaiskuningattarelle, painan pääni kumaraan. 

Täällä vanha mänty retkottaa hajareisin suuren siirtolohkareen päällä. Haarojen välistä pilkistää kummallisia elimiä. Valoläikät laineilevat sammaleella. 

Kun kukaan ei ole näkemässä, hieron pientä elintäni kiivaasti puun sileää rakoa vasten. 

Täällä auringonvalo pisaroi läpi matalien kuusten neulaspeiton. Alimmat oksat kuihtuvat ja varistavat havunsa pistelemään jalkapohjiamme, kun kömmimme kuivissa onkaloissa etsimässä peikkoja, joiden tiedämme pitävän majaa syvällä siimeksessä. Laikukkaat harmaat ihot kasvavat jäkälää, ja tanner kumajaa askelista. 

Täällä sienet ja sammaleet ahmivat myrskyssä kaatuneita puita. Rihmastot luikertavat syvälle puun lihaan, muovaavat jotain uutta.

Täällä saniaiset verhoavat puron vartta, ja niiden sankat lehdet kätkevät kosteita varjoisia onkaloita, joissa keijut ja maahiset vilistävät katseilta suojissa. Kuuluu surinaa ja naurua, läpikuultavat siivet välkähtävät silmäkulmassa. Kun katsoo tarkemmin tai siirtää lehtiä sivuun, liike ja äänet lakkaavat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.  

Täällä korkea vanha kuusi, johon osaan kiivetä niin korkealle, että lopulta runko taipuu painostani ja tiheästi kasvavat kapeat oksat tukkivat tieni. Haluan jatkaa korkeammalle, pilvien läpi, taivaan laelle, auringon lämpimään reikään. 

Täällä eteeni ilmestyy metsänhenki, sarvia ja kavioita, läpäisevä katse, johon jään vangiksi, uppoan mustiin silmiin kuin suohon.

Metsässä en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Puut juovat, hengittävät, kurottavat taivaisiin yllä ja alla. Keijut tanssivat auringon kultarihmoilla, henget väreilevät katseen syrjässä. Syvällä juurten ja varpujen alla tekevät maanaliset salamyhkäistä työtään. Metsä puhuu vieraalla kielellä, kiihkeästi, lausuu hidasta muinaista loitsuaan – kuuntele sitä! Vuodenkierto virtaa lävitsemme, sen kiihtyvät hyytyvät virrat. Syksyllä varisemme ja lahoamme maahan matojen ruoaksi, talvella uinumme lumen ja jään alla, kevään tullen työnnämme elimemme kiihkeästi kohti lämpöä ja valoa, kesällä kukoistamme uuden maailman siemenet sisällämme.

Yöllä suden ulvonta halkaisee tähtien syvyyden, ja mummo ottaa minua kädestä. 

Metsä avautuu loputtomasti joka suuntaan, loihtii sinne tänne ihmeellisiä portteja, joiden läpi polut viettävät kutkuttelevasti näkymättömiin, houkuttelevat aina vain syvemmälle. Annan ruumiini kuljettaa, antaudun eläimelle sisälläni, lasken irti koulutuksestani ja kasvatuksestani, leviän metsään, virtaan vetenä vetten joukossa. (1) 

Katoan. Maisema vaihtuu tuntemattomaan. Ympärilleni kerääntyy outoja voimia, jotka kurkistelevat kasvien suojista ja hiipivät hämärässä ääneti. 

Täydenkuun valossa kimmeltävässä metsässä kuljen etsimässä ilvestä, jonka kerrotaan joskus öisin mouruavan kiimaansa vanhan aution tornin juurella. Liukastelen kostealla äkkijäisellä hangella. Pimeys piirittää minua joka suunnasta. Tarkkailen jälkiä, kadotan ne.

Syvällä metsän pimeydessä odottaa nimetön voima, sen raskas pimeä liha vetää minua puoleensa juuria myöten. Valon hiipuessa petojen kasvoja piirtyy runkoihin. Häilyvässä varjossa läikähtää kuoleman viileys. En piittaa varoitusmerkeistä.

Etsin pimeydessä petoa, petoani, välitöntä tunnetta maailmasta, kuin hampaat kurkullani. 

Peto tuntee väkivaltansa läpikotaisin, mutta ihminen suojaa itseään hourailemalla hierarkian.

Katoan. Metsä alkaa näyttää joka suunnassa perikadolta. Oudot äänet loikkivat iholle ja hiipivät selkäpiillä. Kuunvalon manaamat varjot vaanivat kulkuani. Ruumis jännittyy loikkaan. 

Sinä odotat minua aukion reunalla raskaassa sumussa.

Valumme vettyneen maan halki. Puut imevät lehtensä tyhjiin ja varistavat varpailleen. Kuljemme kuin kuilun reunalla. Ketunhäntä pilkottaa hameenhelman alta. Selässä kasvaa jäkälää. 

Mökki seisoo kuilun pohjalla. Tähdetön yö putoaa niskaamme. Säkkipimeässä hohkaa selittämättömiä valoja. Puut valittavat ja pensaikossa rapisee, kun ruumiini virtaa kannoillasi oudon tahdottomana. 

Ikkunan taakse syttyy tuli tanssimaan. Mustat siivet kahisevat katolla. Piipusta virtaa väkevää savua. Ovi narahtaa auki tulipesän hehkuun hämärässä huoneessa. Katseeni tarkentuu sinuun kiikkustuolissa takan vierellä ompelukset käsissäsi. 

Jokin musta vilahtaa jalkojeni välistä ja katoaa ääneti pimeään. Muodoton seuralaisesi. 

Virkkaat karttaa ja reittiä kartan poikki, vieraissa maisemissa, kyhmyiset sormesi käyvät, puikot kilisevät terävillä kynsillä, piippu tupruaa ja kiikkutuoli natisee. Kasvosi kaarnan peitossa. Kissa makaa tulen loimussa, tuijottaa pistävin silmin. 

Kaiken tämän sinä menetät, sanot, ja äänesi luikertelee korviini kuin madot. Menetät metsien taian, keijut, peikot ja maahiset. Menetät pyhät paikkasi ja uhrilehtosi. Valloittaja piirtää uudet rajat ja antaa vieraat nimet. Kiroaa sinut niin kuin koko sukusi. Poltat kuolleita tulisijassasi kunnes tukehdut. Poljet murhattujen lasten kalloja. Revit ruumistasi rikki, kunnes hupenet varjoksi. Sinusta tulee yksi kalpeista haamuista, jotka vaeltavat vieraantuneina metsästä, ruumiistaan, juuristaan. 

On kuitenkin jotain, mitä voit vielä tehdä.

Tulisijasta kuuluu valitusta, iho repeilee kuumuudessa ja elinnesteet höyryävät. Varjot kieppuvat mökin seinillä. Ryhmyiset kätesi laskeutuvat iholleni, sammaleiset kyntesi sivelevät, kaarnaiset kasvosi kääntyvät puoleeni kauniimpana kuin mikään mitä olen koskaan nähnyt. Seisot kiinni minussa, painat viileät kosteat huulesi huulilleni, suomuinen kielesi valuu kurkkuuni, kyntesi lävistävät kylkeni. 

Noidan manifesti 

Ensin he kävivät äitejämme vastaan, 

muinaisia viisaita, jotka tunsivat taivaan ja maan, 

tunsivat ruumiiden voimat, kierrot, kivut ja pyhät paikat.  

He pystyttivät linnakkeensa äitiemme metsiin,

repivät puut juurineen,

anastivat kasvit kukkineen,

myrkyttivät lapset. 

He ottivat äitimme kiinni, 

työnsivät neuloja kynsien alle ja jääpiikkejä otsalohkoon

He polttivat äitimme noitina

ja kiihottuivat kivusta, jonka antoivat meille, 

jonka syövyttivät sieluumme.

He kirjoittivat äitiemme viisauden päälle kuollutta tietoaan,

yksilöitä, kokonaisuuksia, olemuksia, vastakohtia,

Jumalaa ja Saatanaa, Ihmistä ja Luontoa.

Ja äitiemme metsät tyhjenivät keijusta maahisista peikoista hengistä,

kaikki pyhä ja taianomainen haihtui, 

jotta heidän lapsensa saattoivat myydä metsät eniten tarjoavalle. 

Nyt poltamme kaasukammioissamme 

äitimme jumalamme 

maailma peittyy myrkylliseen savuun 

valloittajan nimissä. 

Silti tiedän: 

lopulta metsät voittavat, 

lopulta voittavat muinaiset jumaläidit, joiden hengityksessä elämme ja jotka synnyttivät meidät kaikki 

kosmisista aineksista, 

kivestä vedestä auringonvalosta. 

Raunioissamme kasvit kukoistavat jo villeinä, 

ja varjoissa hiipivät keijut. 

Metsät voittavat, tiedän sen, ja ehkä 

lapsenlapsemme kokevat sen tai ehkä 

tulevaisuuden rihmastot koristavat somasti heidän kallojaan. 

Mutta me palaamme esiäitiemme viisauteen, 

jotta osaisimme kuvitella jotain kauniimpaa kuin valloittajan maailman, jossa lajitoverimme laahustavat häkkeihinsä suljettuina, 

sydämensä murtaneina, metsästä karkotettuina.  

Me nousemme valloittajaa vastaan esiäitiemme väellä 

teemme itsestämme noitia 

hulluja huoria kumouksellisia 

keijuja maahisia peikkoja henkiä 

teemme itsestämme metsän ja kasvit ja villit eläimet. 

Rukoilen jumalan juurilla 

Tulee niin kuuma ettet tarvi enää turkkii (ei tarvi)
Niin kuuma ettet voi enää paeta nurkkiin
Ei tarvi mennä solariumiin
Sä palat elävältä (sä palat)
Kun koko maailma on paskana, helvetissä
Tietämättömänä kärsiny tyhjästä olosta
Löysin itseni pyhästä sodasta
Ihmisen puolesta koneita vastaan, luonnon puolesta ihmisiä vastaan!

240107. Julma Henri & Syrjäytyneet.

Talvi on lämpimin koskaan mitattu. Lunta kertyy vain nimeksi peittämään syksyn jäänteitä. Urheilustadionin ympäristössä lumikoneet mekastavat yötä päivää muuntaen puhdasta juomavettä keskiluokkaiseksi harrastusmaisemaksi. Pöllyävä lumi peittää metsän näkyvistä, ja meteli ajaa eläimet syvälle siimekseen. Huhtikuun alussa poikkeuksellinen lämpöaalto haihduttaa hetkessä lumet ja järven jään. Kesän tullen vanhukset alkavat taas kuolla laitoksissaan, kun sietämätön kuumuus ja köyhdytetyt hoivajärjestelmät kohtaavat kapitalismin lopun ajan näytöksessä, josta rikkaat ovat ostaneet parhaat katselupaikat. 

Eräänä päivänä kuljen syvälle metsään ja polvistun rukoilemaan jumalan juurille. Hänen ihonsa hapertuu ja varisee maahan. Toukat nakertavat hänen lihaansa reittejä, jotka näyttävät vieraalta kirjoitukselta. Hänen oksansa karistavat ihmeelliset alkemistiset neulasensa ja peittyessään jäkälään ja naavaan alkavat muistuttaa seittiin kääriytyneitä hämähäkin raajoja. Kiedon käsivarteni hänen mädäntyvän ruumiinsa ympärille ja suutelen häntä, kuljetan kieltäni lempeästi pitkin hänen toukansyömää ihoaan. 

Kuumat ja kuivat kesät ovat saaneet kirjanpainajan leviämään ahkerasti lähimetsäni kuusissa. Kirjanpainajat ovat puolen senttimetrin kokoisia kuoriaisia, jotka munivat kaarnan alle ja nakertavat käytäviään puun nilakerrokseen katkoen elintärkeitä nestevirtauksia. Kun latvus lakkaa saamasta ravinteita, puu kuihtuu pystyyn ja kaarna karisee maahan. Toukat valmistavat mahtavasta jumalasta pyhän ehtoollisen metsänväelle.

Kaupunki tilaa metsään koneita, joiden telaketjut murskaavat aluskasvillisuutta ja pienten eläinten jälkikasvua. Kuolevia kuusia kaadetaan, koska viranomaiset pelkäävät kovan tuulen kaatavan niitä metsän läpi kiirehtivien lenkkeilijöiden ja maastopyöräilijöiden niskaan. Epätoivoiset yritykset hallita luontoa kasautuvat.

Olen onnekas, sillä kaikesta huolimatta lähimetsässäni on runsaasti alueita, joissa elämä kukoistaa villinä ja kurittomana. Täällä voi tuntea olevansa metsässä eikä puupellolla, tuossa aavemaisessa tilassa, jossa juhlapuheissa ahkerasti toisteltu suomalainen luontosuhde paljastaa todelliset kasvonsa. Metsän sijaan puupellot tuovat mieleeni kauhupelien liminaaliset tilat, loputtomiin samanlaisena jatkuvat asema- tai toimistotilat, joista kaikki merkitys ja rakkaus on haihtunut ja korvautunut epämääräisellä uhalla. Puupellot ovat kuin epäkuolleita metsiä, hengettömiä kulisseja, jotka auton ikkunan ohi vilistessään voivat kenties tuottaa vieraantuneen illuusion ”luonnosta”, mutta lähempi tarkastelu vain ahdistaa ja masentaa. 

Lähimetsässäni leijuu silti jatkuva uhka. Aina lisää metsää halutaan tuhota latujen, teiden ja uusien asuinalueiden tieltä. Kotikaupunkini kaltaiset pöhöttyvät keskukset haluavat lisää tilaa ympäriltään imemilleen työläisille ja elinkeinoille. Säiden lämmetessä järven rannat täyttyvät kiireisistä ihmisistä, jotka nakkaavat maastoon tyhjät tölkkinsä, muoviroskansa ja tupakantumppinsa. Loppukesästä laukaukset kaikuvat pitkin metsää, kun kauriita joukkomurhataan, jotteivat ne häiritsisi loputtomasti kiihtyvää liikennettä ja kaupankäyntiä. 

Muinaisille suomalaisille metsä oli pyhä paikka. Pyhyys ei tarkoittanut sitä, ettei metsästä olisi voinut tarpeen vaatiessa kaataa puita tai eläimiä, vaan sitä, että metsää siitä huolimatta, tai pikemminkin juuri sen takia kunnioitettiin: metsä oli antanut elämän ja saattoi ottaa sen pois. Karhunpeijaisissa esivanhempamme lepyttelivät kaadetun eläimen sielua monimutkaisilla rituaaleilla, jotta peto syntyisi uudelleen ja palaisi metsään eikä metsä köyhtyisi, vaan elämän kiertokulku jatkuisi ja harvinaista herkkua olisi tarjolla jatkossakin. Metsää kunnioittavat muinaisuskonnot joutuivat suuren hävitysoperaation kohteeksi täällä niin kuin muuallakin, kun ihmisen luonnon hallitsijaksi nostavat uudet uskonnot, maailman kuvapinnaksi typistävät tieteet ja metsät rahassa mitattavaksi puutavaraksi muuntava pääoma pyyhkäisivät maailman halki ja mullistivat tapamme nähdä metsät. 

Polvistun jumalan juurille ja kiitän elämästä, jota hän on tuottanut ja tuottaa vielä hajotessaan ympäristöönsä niin sanotussa kuolemassaan. Tuon näennäisen kuoleman sijaan suren hänen kanssaan kuolemaa, jollaista kapitalistinen koneisto tuottaa ylenmäärin: rumuutta, tyhjyyttä, hengettömyyttä, merkityksettömyyttä. 

Filosofi Paul B. Preciado puhuu Dysphoria Mundi -teoksessaan hiljaisesta sodasta, jota käydään kaikkien sotiemme ja muiden kuolemaa tuottavien hankkeidemme taustalla. Se on patriarkaalis-kapitalistisen tuotantokoneiston ja elämän uusintamisen välinen sota. Kapitalismin myötä patriarkaalinen valta on keskittynyt alistamaan elämää tuottavat ja uusintavat voimat kohduista kukkasiin pääoman ainoalle käskylle: rajattomalle talouskasvulle. Kasvamalla ympäristöstään piittaamatta kapitalismi toimii tiedostamattaan syöpäsolun logiikalla. Samalla se rakentaa kaikkialle Preciadon sanoin ”nekrotiloja”, myrkyllisiä kuoleman vyöhykkeitä. Kapitalistinen tuotanto vaatii tiettyjen tilojen ja ruumiiden uhraamista sille välttämättömien hierarkioiden ylläpitämiseksi. Esimerkiksi siirtokunta, rajaseutu ja metsä ovat näitä uhrattavia tiloja – eläimet, naiset, lapset, rodullistetut ja queerit uhrattavia ruumiita. Preciadon mukaan tuhoisa järjestys pysyy pystyssä luonnollistamalla tuottamansa myrkyn ja estetisoimalla saastumisen, siis tekemällä saastuttavista autoista, asfaltin peittämistä kaupungeista ja tehotuotetusta lihasta halumme kohteita. Preciadon sanoin elämäntapamme lävistävä fossiilikapitalismin estetiikka on ”löyhkän ja myrkyn estetiikkaa”.  

Ajattelen, ettei kyse ole vain myrkyllisistä kemikaaleista, vaan myrkystä laajemmassa merkityksessä jonkin asian sairaalloisena liiallisuutena; liiallisuutena, joka levitessään kääntyy elinten toimintaa vastaan saaden ruumiin heikkenemään ja menettämään elinvoimansa – oli kyse sitten eläimen, ihmislajin, yhteiskunnan tai mistä ruumiista tahansa. Näin kapitalismi paljastuu koko maailmamme läpäiseväksi myrkytystilaksi, joka tuottaa sairaalloisia määriä avohakkuita, puupeltoja, hyönteismyrkkyjä, elimistöihimme liukenevaa muovirihkamaa, vesistöihin vuotavia öljytynnyreitä, telaketjujen alle murskautuvia simpukoita ja linnunpesiä, väkivaltaisia incel-foorumeita, eläinten joukkotuholaitoksia, häpäistyjä aarniometsiä, hökkelikyliä, jätelauttoja, loputtomasti tekoälyroskaa, pommitettuja kaupunkeja, keskitysleirejä ja radioaktiivisen aineen vuotoja, jotka läpäisevät huokoiset pintamme, leviävät pehmeisiin ja alttiisiin elimistöihimme ja tuottavat heikentäviä, ruumiista toiseen leviäviä ja sukupolvet ylittäviä mutaatioita. Pohjoisessa nämä kammottavat vaikutukset ovat kauan jääneet piiloon vauhdin ja yltäkylläisyyden huumassa, mutta nyt myrkky on alkanut tihkua näkyville kaikkialla. Mitä muuta ilmastokriisi lopulta on kuin kuumeista kouristelua, jolla maailmamme yrittää karkottaa myrkyn elimistöstään? 

Painaudun jumalan lahoavaa ruumista vasten ja toivon meille molemmille lempeää kiertokulkua mahdollisimman loitolla kapitalismin kuolemankultista, joka uhraa koko maailman tyhjyydelle, pääoman abstraktille äärettömyydelle, palvellakseen vielä hetken pientä eliittiä, joka vaurastuu tuottamalla koko ajan suurempaa tuhoa. Kapitalismin oloissa tuhoaminen on mitä tuottavinta työtä, koska sitä seuraa aina mahdollisuus jälleenrakennukselle – ainakin siihen asti kunnes tuhoa jonain päivänä on liikaa, myrkyt pilaavat maaperän, keikahduspisteet ylitetään, merivirrat kääntyvät, sienipilvet kohoavat taivaanrannassa. 

Myrkylliset haavamme leviävät pitkin koko planeetan pintaa, mutta niin leviää vastalääkekin. Jos höristää korviaan, vanhan paradigman voi kuulla murenevan kaikkialla. Patriarkaatin Jumala kaikkine johdannaisineen on kuollut, mutta tieto on viipynyt matkalla pitkään. Yhä ruumiitamme hallitsevat vanhojen uskontojen kerrostumat, sedimentteinä myrkyllisiä kerrostumia kristinuskon Jumalasta kapitalismin Pääomaan ja psykoterapian Isään. Niiden varaan rakennetut vanhat patsaat, jäykät binäärit, olemukset ja rajat sortuvat maahan rymisten. 

Tämän maailman loppu kehkeytyy jo elävissä villeissä ruumiissamme. 

Painaudun kuolevaa jumalaa vasten, sekoitun metsään, virtaan vetenä vetten joukossa. Neulaset, terävät oksat ja imukärsät aukovat ihooni väyliä väen kulkea, tuuli värisee onteloissani ja kaikuu lintujen kiivas melu, kärhet kiipeävät ihollani kuin ahnaat sormet, juuret luikertelevat kalloni koloista kuin rakastajan kieli, rihmastot hiipivät lihassäikeiden välissä. Taivun hitaasti kohti auringon lämpöä, tunnen sen hellivän solukoitani, huojun, avaudun, levittäydyn kohti tähtitaivaan syviä virtoja ja läpi maaksi jähmettyneen taivaan, suonissani kohisevat elämän loputtomat virrat. 

Mummola 

Talvi on ollut poikkeuksellisen lämmin. Ajamme kauas pohjoiseen ohi puupeltojen ja hakkuuaukioiden. Odotin pääseväni keskelle kunnon talvea, mutta lumettomat kohdat laikuttavat maisemaa ja suopursut pistävät ohuen hangen läpi. 

Maantiellä liikenne vyöryy tasaisena, loputtomana virtana. Pitkällä suoralla vastaantulevan rekan pyörästöstä paiskautuu loskaa ikkunalasin peitoksi, ja hetken automme, joka yhtäkkiä tuntuu kohtuuttomaan vauhtiin kiihdytetyltä köykäiseltä peltipurkilta, seilaa holtittomasti kaistojen välillä, ennen kuin kuljettajamme saa sen taas hallintaansa ja pyyhkimet urakoivat märän lumen sivuun. 

Tyhjiin imetty rajaseutu vilisee ohi: autioituvia kyliä ja taajamia, loppuunmyyntejä ja suljettuja liikkeitä, hylättyjä taloja, särkyneitä perheitä, haihtuvia unelmia. Keskelle metsää on raivattu tilaa valtavalle laskettelukeskukselle. Valonheittimet saavat paljaat rinteet säihkymään. Laskijoita ei näy, ehkä on jo liian myöhä. 

Perillä koivukujan päässä soman punaisen talon ikkunassa kajastaa valo. Suuren leivinuunin lämpö tulvahtaa iholle, kun astumme ovesta. M:n isovanhemmat nousevat tervehtimään vieraita. He näyttävät haurailta ja lempeiltä. Rintaani puristaa ja pala nousee kurkkuuni. Kun M esittelee minut vuorollani, nimeni särähtää korvaani ja tulen kivuliaan tietoiseksi mekostani ja kavaltavasta äänestäni, jolla tervehdin heitä. Piiloudun takariviin, kun muut halaavat heitä ja rupattelevat iloisesti. 

Kaikki täällä muistuttaa minua mummolastani. Leivinuunin lämpö. Olohuoneessa tikittävä kello. Natiseva kiikkutuoli. Kirjahylly täynnä vanhoja tietokirjoja ja kehystettyjä kuvia ristiäisistä, ylioppilasjuhlista ja häistä. Seinillä riippuvat maisemataulut. Ryppyinen silkkinen iho. Lääkevoiteen tuoksu. Lapsena minulla oli tapana piilotella mummolan vinttikomerossa, kylmässä käytävämäisessä tilassa yläkerran huoneiden ja katon välissä, vaikka pelkäsin sen pimeitä, vaaterekkien ja pahvilaatikoiden peittämiä perukoita ja peltikattoa raapivia oksia, ja joskus säikähdin läikähtävää varjoa tai yllättävää ääntä niin pahasti, että juoksin portaat alas ja sukelsin mummon lämpimään syliin.

Minulle osoitetaan vuode yläkerrasta. Nousen natisevat portaat huoneeseen, jonka ikkuna antaa tällä hetkellä puiden takana pimeyteen hukkuvalle järvelle. Levittäydyn parivuoteelle, jolla kieriskelen levottomasti vielä tuntikausia myöhemmin. Minua piinaa vaatekappale, jonka pakkasin viimeisenä rinkkaani: tummansiniset uimasortsit. En tullut ajatelleeksi koko asiaa ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Residenssin ohjeissa pyydettiin pakkaamaan mukaan uimavaatteet, enkä löytänyt kaapista muutakaan. Nyt ajatus miesten uimasortseihin pukeutumisesta saa ihoni väreilemään inhosta. Siihen asti, kunnes joskus aamuyöllä lopulta nukahdan, vuoroin harjoittelen päässäni puhetta, jossa ehdotan saunomista ilman uimavaatteita, vuoroin kehittelen monimutkaisia kuvitelmia siitä, kuinka ehdotukseni voisi johtaa erillisiin vuoroihin, ulkopuolelle jättämiseen. 

Lapsena makasin öisin mummon vieressä saamatta unta ja kuuntelin kuorsausta, jonka välillä tauotessa vakuutuin siitä, että hän on kuollut, ja kuvittelin, kuinka ruumis vierelläni alkaa kylmetä ja kuinka aamulla menisin vapisten hakemaan ukkia apuun. Lopulta mummo kuitenkin aina korahti kuuluvasti ja vaihtoi asentoa, jolloin kauhuni hetkeksi väistyi. Joskus saatoin valvoa tuntikausia tarkkaillen häntä ennen kuin huomaamattani liukenin uneen. 

Aamun sarastaessa poljemme potkukelkoilla toiseen mökkiin, missä residenssi käynnistyy. Mummo kyyditsi minua potkukelkalla, sanoi sitä potkuriksi, istuin edessä toppavaatteissani ja mummo polki paukkupakkasessa maantien vartta syvien nietosten peittämän metsän vilistessä ohi lähikauppaan, jossa ojensi minulle kolikoita tai pienen setelin, jotta saatoin ostaa jääkiekkolehden tai supersankarisarjakuvan tai irtokarkkeja. Vuosia myöhemmin kauppa suljettiin, kun kylä vähitellen autioitui. 

Mökissä vaihdan paksut toppahousuni hameeseen, johon tarraudun täällä kuin pelastusrenkaaseen. En saanut meikkejä mahtumaan matkatavaroihini eikä minulla muutenkaan ole kovin usein energiaa meikata tai varsinkaan puhdistaa meikkejä. Taito on vaatinut paljon opettelua ja silti joudun edelleen seuraamaan tiiviisti tutoriaaleja, joilla esiintyvät naiset loihtivat täydelliset meikit silmänkäänteessä samalla kun minä kelaan videota eestaas kasvot hioten ja tuhrin poskeni maskaralla.  

Syötyämme aamiaista asetumme rinkiin olohuoneeseen. Esittelykierroksella muut sanovat pronomininsa epäröimättä: kuulen she/herejä ja they/themejä. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat väärältä. He/him pistelee ihollani kuin parransänki. Vuorollani saan puristettua suustani they/themin, joka tuntuu jäävän riippumaan pääni yläpuolelle mainoskyltin lailla.

Olemme kokoontuneet kirjoittamaan metsästä. Olen luonnostellut ajatusta esseestä, joka yhdistäisi lapsuuteni metsän ja queeriyden. En tiedä vielä, millaiseksi se muodostuu, mutta olen jo pitkään ajatellut queeriyttäni jonkinlaisena kotiinpaluuna. Metsä tuntui lapsena ja tuntuu nykyisin, pitkän vieraantumisen jälkeen, toiselta kodilta, turvapaikalta. Olen innolla syleillyt paikkoja, jotka luulin menettäneeni: taianomaisia metsiä, joissa kuljen kuin lapsena, jälleen kerran viattoman uteliaana. Haluan kirjoittaa tekstin, josta tulisi metsän kaltainen, joka pursuaisi erilaisia ajan ja materian kerrostumia ja intensiteettejä, koostuisi heterogeenisistä symbioottisista aineksista, kukkisi täällä ja lahoaisi tuolla, tarjoaisi joka suunnassa uusia portteja astuttavaksi. 

Kun yhteinen ohjelma on päättymässä, pyydän puheenvuoroa. Katseiden paino saa ääneni värisemään ja lähes katoamaan niin kuin toistuvissa painajaisissani, joissa puhekykyni äkkiä halvaantuu, kieli takertuu kurkkuun ja suustani purkautuu vain ohutta pihinää. Pakotan itseni sanojen läpi jäykkänä kuin odottaisin lyöntiä. Kasvoni liekehtivät. Lopulta ehdotukseni ei herätä mitään sellaista draamaa kuin unettomana kieriskellessäni kuvittelin. 

Kun vetäydymme kuka minnekin kirjoittamaan, alan metsän sijaan kirjoittaa saunoista. Mökkisaunoista ja työporukan saunailloista. Ulkopuolisuudesta, kun naiset sulkeutuivat saunan lämpöön kikattelemaan ja juoruilemaan. Yhteenkuuluvuuden lujittamisesta miesten saunavuorolla, kun kittasimme olutta ja kilvoittelimme siitä, kuka kestää löylyn leiskahdukset muita pidempään. Kirjoitan, etten muista, milloin lakkasin saunomasta äitini kanssa. Kirjoitan mummosta ja mummolan saunasta ennen sukupuolen raskautta. 

Iltapäivällä kierrämme järveä lumikengillä. Matkalla poikkeamme mökin vastarannalla levittäytyvään soiseen metsään. Puiden oksilta riippuu paksua naavaa merkkinä puhtaasta ilmasta. Kun pysähdymme ihailemaan näkymiä, hiljaisuus salpaa korvat. Se tuntuu ihanalta ja poikkeukselliselta: kotona voin kulkea kilometritolkulla lähimetsään, mutta kuulen silti liikenteen huminan valtatieltä – ja kun jatkan tarpeeksi pitkälle, liikenne alkaa kuulua toisesta suunnasta. Se on kuin sitkeä tinnitus, jota ei pääse pakoon. 

Pimeän laskeuduttua kuljemme nietosten halki aurattua kapeaa polkua rantaan, missä vanha puusauna tupruttaa savua tähtien kirjomalle taivaalle. Hiljaisuuden tapaan pimeys on täällä syvempää kuin kotimetsässäni, missä kaupungin valot aina hohkaavat taivaanrannassa.  

Kostea sumu liimautuu silmälaseilleni, jotka asettelen varovasti pukuhuoneen ikkunalaudalle. Keskityn riisuutumaan. Yksinäinen kynttilä väräjää hämärän saunan nurkassa, enkä näe juuri mitään astuttuani sisään – silti teen kaikkeni ollakseni katsomatta kehenkään, koskematta kehenkään. Säpsähdän jokaista paljaan kostean ihon tapaturmaista kosketusta, vetäydyn tiiviisti ylälauteen nurkkaan. 

Liekit tanssittavat puuta alkutekijöihinsä.  Löylyvesi vingahtaa hohkavilta kiviltä ja lainehtii ihollemme kuumina aaltoina. Tippuva ja lorottava vesi täyttää koko tilan, välillä koivuvasta läiskähtelee lihaa vasten. Katosta noruu raskasta pihkan tuoksua. Kynttilän lepattavassa valossa paljaat ruumiit painautuvat lähekkäin. 

Katkeruus polttelee kurkussani, kun katson mutkatonta läheisyyttänne. Painatte pään olkavarteen, otatte kädestä, hierotte hartioita. Rintalastani alla turpoaa musta möykky täynnä sanoittamatonta tunnetta. Kulli riippuu jalkojeni välissä kuin tuomio. Yritän unohtaa sen, unohtaa kaiken, liueta kuumaan hengitykseen, kiukaan seinämiä pitkin paukkuviin liekkeihin, vastan läiskeeseen, veden ääniin. 

Pulahdan korkeaan saaviin, johon mummo on juoksuttanut jäistä vettä hanasta ja ammentanut sekaan monta höyryävää kauhallista vettä kiukaan vierellä porisevasta peltisammiosta. Hänen ruumiinsa työskentelee tottuneesti ahtaassa tilassa, ja ihmettelen hänen ryppyisiä muotojaan, suuria riippuvia rintoja ja jalkovälissä rehottavaa puskaa. Lempeästi hän hieroo päälakeeni kuumaa helmiäisenvalkoista saippuaa ja kaataa kauhasta viileää vettä perään. Nostan tottelevaisesti käteni, ja hän kuuraa minut pesusienellä läpikotaisin, varpaista pikkuiseen kulliin ja korvantauksiin. Saunan jälkeen makaan hänen sylissään sohvalla, rentoudun hänen silkkistä ihoaan vasten ja tunnen oloni ehdottoman turvalliseksi, kun katsomme televisiosta hänen suosikkisarjojaan, rikossarjoja, joissa kovapintaiset miehet mätkivät ja ammuskelevat toisiaan. 

Viivyn löylyissä pisimpään. Noustessani talolle ihoni höyryää mustalle taivaalle. Löydän teidät vintiltä ja asetun piiriin syömään iltapalaa. Vaatteet päällä tuntuu taas kevyemmältä, kuin etäisyys välillämme kutistuisi. Kosteat hiukset riippuvat olkapäillä, kevyet kankaat hivelevät lämmintä ihoa. Ristin jalkani ja taivuttelen ranteitani tyytyväisenä. Kohotan ääneni ihastuttavasti, kun puhumme kirjoittamisesta, metsistä, miehistä. 

Uskoudumme kuiskutellen. Talo hengittää ja natisee ympärillämme. M puhuu isovanhemmistaan. Aina isovanhempiensa käydessä nukkumaan, kuten aiemmin tänään, M pitää heille seuraa, makoilee heidän välissään, hieroo ja silittelee heitä, ja he kertovat toisilleen kaikenlaista elämästään. Kun kuuntelen häntä, sisälläni loiskahtelee äänetön itku, jonka painan syvälle niin kuin olen tottunut tekemään, painan alas lanteilleni, joita se valuu peittämään raskaana ja vellovana kuin myrkyllinen pimeä meri. 

Eräänä iltana yksi meistä lukee muille ääneen filosofi Emanuele Coccian Kasvien elämää. Coccia tarkastelee maailmaamme sen luojien, kasvien elokulmasta; kasvien, jotka uppoavat maailmaan jäännöksettä, avautuvat maailmalle koko ruumiillaan, kasvavat villisti sen läpi ja lävistämänä, toisin kuin me valkoisen patriarkaatin tuottamat ihmiset, jotka vastustelemme, kontrolloimme ja kuritamme omaa kituliaaksi jäävää kasvuamme. 

Me elämme kaikki kasvien hengityksessä, Coccia kirjoittaa, kaikki elämä yhdessä hengessä, saman hengityksen yhtä aikaa yhdistämänä ja erottamana, toisiimme jatkuvasti sekoittuen. Kaikki toimemme – havaintomme, ajattelumme, ruoansulatuksemme, liikkumisemme – ovat vain hengityksen, ensimmäisen ja viimeisen tekomme tiivistymistä ja jäsentymistä. Maailmassa olemisen todellinen luonto on sekoittumista (2), ”hengen (pneuma), ei identiteetin jakamista”. Kun ymmärrämme tämän, jähmettyneet käsitteemme maatuvat orastavien maailmojen ruoaksi. Niin sekoittuvat subjekti ja objekti, syy ja seuraus (3), mies ja nainen, hyvä ja paha, ihminen ja eläin, minä ja sinä – kaikki mielivaltaiset kahtiajaot, joita yhteiskuntamme yrittää pitää yllä väkivalloin. 

Viimeisenä iltana kokoonnumme yhteen, jotta halukkaat voivat lukea ääneen tai esittää tekstejään. Epäröin pitkään, mutta lopulta pyydän vuoroa. Luen katkelmia hahmottelemastani esseestä, jonka työnimeksi on tullut Taikametsän lapsi. Haluan kuitenkin lukea jotain muutakin. Kaivan puhelimestani lyhyen version runosta, jossa kuvaan kokemustani tyttöydestä. Luen sen ääni väristen. Kuin opettelisin puhumaan uudella tavalla. 

Joskus minusta tulee tyttö 

tyttöjen kesken, tyttöjen läheisyydessä. 

Kovat pintani liukenevat, kaikki on taas mahdollista. 

Silloin mietin sitä pientä lasta 

ja minusta tuntuu, että hän elää minussa yhä 

ja hymyilee.

Vaikenen, värisen. He hymyilevät minulle ja sanovat, meidän kanssamme voit hyvin olla tyttö.  

Menetyksiä 

Liukuovi aukeaa hengähtäen ja päästää sinut laitokseen. Seuraat vanhempiasi käytävää pitkin loisteputkien armottomassa valossa. Hoitajat kiirehtivät edestakaisin kuljettaen tarjottimia, lääkeannoksia, pyörätuolissa istuvaa koukeroista vanhusta. Puhdistusaineen esanssinen tuoksu humahtaa kallosi perälle, mutta sen alla luikertelee toinen, aavistuksen makea, pilaantunut löyhkä, jonka lähdettä et uskalla ajatella. 

Huonetta halkovat vaaleansiniset verhot eristävät toisistaan neljä vuodetta. Hän makaa huoneen perällä, lähellä parkkipaikalle avautuvaa ikkunaa, jonka sälekaihtimet lohkovat kelmeää valoa laatoiksi muovimatolle. 

Viruu. Kuin häkkieläin. 

Hän on kutistunut, huvennut. Ennen hän oli luja kuin maailma, nyt halaat häntä varovasti ja tunnet ohuet luut, silkkipaperisen ihon, matojen pian syömän lihan. Osa sinusta haluaisi kiivetä sairaalavuoteelle, painautua häntä vasten, muttet tiedä, kuinka sellainen voisi enää koskaan olla mahdollista. 

Hänen katseensa on lasittunut, kenties se johtuu kaikista lääkkeistä, joita häneen pumpataan aamuin illoin. Hän hymyilee. Hän on unohtanut paljon ja sekoittaa asioita, aivan kuin hänen mielensä vähitellen liukenisi maailmaan. Silti hän muistaa vielä sinut. Vanhempasi pitävät yllä keskustelua, hän vastailee hitaasti ja niukkasanaisesti ja välillä tuijottaa sinua ja hymyilee. Et kestä sitä. Käännät katseesi kukkamaljakkoon, seinällä riippuvaan maisemamaalaukseen, katonrajassa ääneti vilkkuvaan televisioon. Verhon takana sänkynaapuri ratkeaa syvään yskään, joka tuntuu repivän sinunkin keuhkojasi. 

Et osaa sanoa hänelle mitään. Sisälläsi paisuu sanaton vuoksi. Väkivaltapojat ovat ajaneet sinut pois hänen luotaan, muttet osaa sanoa heistä sanaakaan. Et osaa puhua siitä, miksi sinun täytyi lähteä. Ette osaa puhua siitä, kuinka kauas toisistanne olette ajautuneet. 

Hoitaja taluttaa hänet vessaan. Sairaalakaapu jää vinoon, ja käännät katseesi, kun kaavun alta paljastuu laikukasta ihoa, kuihtunut ruumis. Käännät katseesi, kun hoitaja tarjoilee kelmeän aterian muovitarjottimelta. Käännät katseesi. 

Vanhempasi ovat vaienneet, laitteet piippaavat. Iholla kiemurtelee. Hengitys takertuu kurkkuun. Kaikki tuntuu väärältä. Haluat pois, kauas tältä aliresursoidulta kuolemanosastolta, jossa ylikuormitetut hoitajat kääntelevät ja ruokkivat kuihtuvia ruumiita kaukana silmistämmee, jottemme ahdistuisi nähdessämme, kuinka kiihtyvät leikkaukset ja syvenevä vieraantuminen tuhoavat lopulta kaiken arvokkaan. Pakenet töihin, kiihdytät tahtia etkä enää katso taaksepäin. Käännyt pois. 

Kun lopulta saan odottamani puhelun, suru tulvahtaa sisälläni, mutta kovetan katseeni, puristan leukani jäykäksi ja nielen surun niin kuin maa nielee äitiemme arkut.  

Eräänä aamuna koneet ajavat mummolan metsään. Telaketjut runtelevat polut ja marjat ja pienet eläimet ja maahan varisevat lintujen pesät. Sahojen ulina halkoo yksitoikkoista päivää. Puiden ruumiit rytisevät kumoon. Tuuli levittää sahanpurun väkevää tuoksua. Tavaraksi nujerretut puut lastataan isoihin rekkoihin. Vasta kun koneet hiljenevät uskaltaudumme tarkastelemaan hävitystä. Kompastelemme syvissä mutaisissa urissa, sahanpurukasojen ja risuröykkiöiden keskellä. Silvottujen kantojen yllä leijailee tympeä kuolemanhiljaisuus.

Euforia 

”Olettakaamme, että maailmalla on ilmakehän koostumus ja että lehdet voivat osoittaa tämän. Pyytäkäämme juuria selittämään Maan todellinen luonto. Kukka viimein opettakoon meille, mitä on rationaalisuus, jota ei enää pidetä universaalina kykynä vaan kosmisena voimana.”

Kasvien elämä. Emanuele Coccia.

Rakastelemme Maata. Olemme aquafiilejä, terafiilejä, pyrofiilejä ja aerofiilejä. Halaamme häpeilemättä puita, hieromme maata jaloillamme ja puhumme eroottisesti kasveille. Me olemme naku-uimareita, auringonpalvojia ja tähtientuijottelijoita. Hyväilemme kiviä, saamme tyydytystä vesiputouksista ja ihailemme usein Maan kurveja. Rakastelemme Maata aistiemme välityksellä. Juhlimme M-pisteitämme. Olemme hyvin likaisia.

Ecosex Manifesto. Elizabeth Stephens, Annie Sprinkle.

Joskus kaikki tuntuu liialta. Kasvoilleni valuu keskeytyksettä nälkiinnytettyjä lapsia, rääkättyjä eläimiä, häpäistyjä metsiä. Rikkaiden sairaus leviää. Pullantuoksuiset perheenisät ja -äidit latelevat verkossa tappouhkauksia, hoivajärjestelmät romutetaan yksi toisensa jälkeen, pikkupojat tarttuvat aseisiin.
Ikuinen sota elämän uusintamista vastaan kiihtyy ruumiillamme. 

Joskus tunnen viiltävää katkeruutta siitä, kuinka minusta tehtiin mies, mitä tein itselleni, kuinka lapsena leikkelin säälimättä pois kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät sopineet kuvaani mieheydestä. Haavat aristavat yhä, vuotavat ja tahrivat monet kauniit hetket. Miehet alkoivat käydä minuun käsiksi, heti kun aloin pukeutua hameisiin ja meikata. Silti minusta tuntuu joskus kuin olisin ikuisesti tuomittu heidän joukkoonsa. Silloin tunnen itseni kömpelöksi ja rumaksi muiden tyttöjen edessä.

Vielä nykyisinkin häkki, johon minut suljettiin lapsena, herättää minussa ahdistusta. En kuitenkaan ajattele, että niin sanottu sukupuolidysforiani aiheutuu ristiriidasta mieleni ja ruumiini välillä, vaan ruumiini aistimien todellisten ja mahdollisten maailmojen välillä. Se ei rajaudu yksilöllisen sukupuolikokemuksen piiriin vaan syntyy suhteessa koko yhteiskuntaan, joka kaikin voimin yrittää pitää minut niin kuin kaikki muutkin häkeissään. Myös Preciado puhuu dysforiasta laajemmassa merkityksessä kuiluna, joka erottaa tuhoaan kohti kiihtyvän kapitalistisen patriarkaatin marginaaleissa orastavista uusista elämäntavoista. Mitä ilmeisemmäksi yhteiskuntamme rakenteellinen itsetuhoisuus käy, sitä voimakkaammaksi yltyy Preciadon sanoin dysphoria mundi, maailmandysforia. 

Dysforia on kuin lävitsemme elävän luonnon varoitussignaali. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka kaikki voisi olla toisin, kuinka hetkittäin olemme tunteneet kaiken toisin. Dysforinen kipu herää villeillä ruumiillamme, joita ei voi koskaan täysin kesyttää. Vastalääke kehkeytyy jatkuvasti ruumiillamme, mutta myrkky on sitkeässä ja aika käy vähiin. 

Preciadon mukaan halumme täytyy muuttua, mutatoitua joksikin kokonaan uudeksi, jotta voimme kaataa nykyisen elämälle vihamielisen järjestyksen. Meidän täytyy nähdä maailma toisin, tuntea se toisin, aistia se toisin. Meidän täytyy istuttaa aivan uudenlaisia viruksia, piikittää sairastuneeseen elimistöön vastamyrkkyä, auttaa muita löytämään luontonsa. Preciadon mukaan juuri dysforia näyttää meille tien ulos ahdingostamme: ”Vain se tieto, joka nousee tästä traumasta ja tästä väkivallasta, tästä häpeästä ja tästä kivusta, tästä riittämättömyydestä ja epänormaaliudesta, voi pelastaa meidät.”  

Kurjimpina hetkinä pakenen metsään. Mitä syvemmälle, sitä parempi. Kuljen kapeita ja mutkittelevia metsäpolkuja. Joskus, jos olen onnekas, en kohtaa ainoatakaan ihmistä. Vain jäniksiä ja kauriita, yli liihottavan lehtokurpan tai lentoon pyrähtävän mustarastaan. Heitä ei lainkaan kiinnosta, olenko pukeutunut hameeseen tai maalannut kasvoni somilla väreillä. 

Ruumiini on jo oppinut liikkumaan varmasti liukkailla juurten halkomilla poluilla. Silloin tällöin polut katoavat näkyvistä ja eksyn, mutta yleensä tiedän aina missä suunnassa järvi on, tunnen sen sijainnin ihollani, ja ennen pitkää löydän taas tuttuun paikkaan. 

Kevään tullen metsä täyttyy toinen toistaan koristeellisempina törröttävistä elimistä ja silmiimme ja sieraimiimme tunkeutuvista sukusoluista. Metsässä naureskelemme kiihkoilijoille, joita sukuelimemme kiehtovat pakkomielteisesti. He eivät onnekseen tiedosta millaisten perverssien orgioiden keskelle astuvat joka kerta kotoaan poistuessaan. Sillä aikaa, kun he sylkevät katkeraa vihaansa eristäytyneinä päätelaitteidensa äärelle, me seikkailemme metsissä, lojumme riippumatoissa, ihailemme lintujen kiivasta laulua, keräilemme kauniita keppejä ja kiviä, teemme kumouksellista taidetta, kehitämme uudenlaisia hoivan ja sukupuolisuuden muotoja, poimimme marjoja, syömme sieniä, rakennamme majoja, pelastamme hyönteisiä, suojelemme puita, pyöräilemme laiskasti kotiin rannalta, nostamme tarot-kortteja kuunvalossa, rakastamme, rakastelemme, kosketamme toisiamme syvemmältä kuin koskaan ennen.  

Viimeisinä kesinä ennen kuin merivirrat mullistuvat lojumme auringon kuumentamilla rantakallioilla hiestä nahkeat ihot toisiaan vasten sulaen tai ja kirmaamme metsän syvissä varjoissa sydän kiihkeästi takoen. Opettelemme uudenlaista kieltä päästäksemme lähemmäs toisiamme. Vihdoin minusta tuntuu, että joku näkee minut, elävän ainutkertaisen ruumiini, joka on niin kauan peittynyt abstraktioihin, kertomuksiin ja kuvitelmiin. Silloin tiedän, että kaikki muuttuu vielä, ja se tuntuu siunaukselta.

Vielä tuuli viilentää hohkavaa ihoa. Vielä kallioita nuolevat kimaltavat laineet täynnä kaloja pulpahtelemassa pinnan läpi. Vielä metsä räjähtää eloon ja humisee lävitsemme. Vielä peuranvasa seisoo metsänreunassa ja katsoo meitä tietävästi. Vielä on aikaa. 

Kun pääsen rantaan, kapuan sammaloituneelle kivelle ja paljastan järvelle elimeni, joka näyttää lukeutuvan itsetuhoaan kohti kiihtyvän yhteiskuntamme suurimpiin pakkomielteisiin. Metsääkin kiihkeämmin se halutaan luokitella, mitata, arvottaa ja alistaa. Metsässä tunnen olevani liittolaisteni parissa eikä minun tarvitse piilotella itseäni.

Eräänä päivänä löydämme lähimetsästä portaalin: elävän ja kuolevan puun muodostaman kulkuväylän. Koristelemme sen symboleilla ja talismaaneilla. Loitsuissamme kuljemme sen läpi ja luovumme kaksijakoisuudesta samalla, kun puut ympärillämme hymyilevät. 

Toisessa maailmassa säilytän taikametsäni. Minusta tulee urhea noitatyttö, joka puolustaa rakkaitaan viimeiseen asti eikä anna itsensä turtua. Toisessa maailmassa vaalin läheisyyttä isovanhempieni kanssa ja heidän kuolinvuoteellaan osaan kertoa heille, kuinka heitä rakastan. 

Kasvien elämässä Coccia haluaa elvyttää filosofisen perinteen, jossa luontoa ei pidetty kulttuurin vastakohtana vaan voimana, ”joka on vastuussa minkä tahansa jo olemassa olevan tai tulevan objektin, asian, entiteetin tai idean synnystä ja muuttumisesta”. Näin määriteltynä luonto ei voi merkitä mitään jähmettynyttä, puhtaasti aineellista tai ”biologista”, vaan siitä tulee elämän kosminen periaate. Yleisimmin luontomme ilmenee sukupuolisuutena, joka merkitsee uusien sekoittumisen tapojen keksimistä, muotojen moninkertaistumisen välttämätöntä liikettä, ”jotta maailma voi jatkaa ja uudistaa olemassaoloansa”. 

Muinaissuomalaisille luonto tarkoitti suojelushaltiaa, kuvajaista, joka kulkee ihmisen edellä ja pitää hänestä huolta. Luontonsa kadottaneen ihmisen sanottiin olevan haltiaton tai itsettä. Hänestä tuli onneton, sairas ja masentunut. Luontonsa kadottanut ihminen saattoi kuitenkin parantua. Erityisesti noidat ja tietäjät osasivat kutsua luontoa nousemaan lovesta, haudan alta. 

Kun aloin parantua ruumiini vallanneesta myrkytystilasta vierailin hartaasti metsistä, jotka vielä yltävät lähelle uuden kotikaupunkini turpoavaa keskustaa. Kuuntelin puiden kuiskuttelua, painauduin kaarnan peittämiin syleihin ja tarkastelin uteliaana kaikenlaisten pienten otusten puuhia. Samaistuin asfaltin läpi tunkeviin juuriin, ikkunoista luikerteleviin oksiin, villiintynyttä nurmikkoa peittäviin kukkiin. Kuvittelin edelleni muinoin metsissä leikkineen uteliaan lapsen, joka myöhemmin kasvoi mieheksi ja minuksi. Kuvittelin, kuinka hän olisi voinut rönsytä ja kukkia toisessa maailmassa, ja seuraan hänen kasvuaan. Tunsin kasvavani mieheyden raunioissa ja niiden läpi, kunnes ne jäivät varjooni ja peittyivät kokonaan. 

Löysin luontoni tuosta lapsesta, joka kulki metsissä villinä ja kukoistavana; lapsesta ja taikametsistä, joita ei saatu hävitettyä ruumiiltani sitkeistä yrityksistä huolimatta. Me emme koskaan täysin kesyynny, emmekä kykene alistamaan elävää luontoamme. Kasvien tavoin muutumme jatkuvasti, synnytämme alati moninkertastuvia muotoja, kykenemme kukoistamaan vaikeissakin olosuhteissa. Jos dysforiamme on kuilu itsetuhoisen yhteiskuntamme ja orastavien elämäntapojen välillä, ajattelen euforiamme huimaavaksi syöksyksi kohti mahdollisia maailmoja, muutoksen voimalliseksi riemuksi. 

Vietän pitkiä aikoja yksin metsässä ja unohdan nimeni. Metsässä nimiä ei tarvita, täällä meistä tulee toisiamme vasten ja toistemme läpi painuvia, hankaavia ja liukenevia ruumiita, eikä muuta tarvita. Metsässä en tunne sukupuolta, tunnen vain elävän ruumiini virrat.

Sekoan puista, sekoan siitä, kuinka ne kasvavat ylpeästi joka suuntaan, sekoan juurista, jotka haparoivat kohti maan keskipistettä, ja sekoan aurinkoon kurottavista latvoista. Sekoan kaikista kasveista, jotka rakentavat maailmamme taivaan aineksista, keväällä menen aivan sekaisin lehdistä, jotka avautuvat kuin huulet, ja kukista, jotka levittävät jalkansa maailmalle. Kuljen pikkarit märkänä virtaavassa metsässä ja sekoan täysin: oksista, ohuista ja paksuista ja taidokkaasti taipuvista, maan povesta pullottavista juurista, ribbed for her pleasure, sekoan karhesta ja sileästä ja jäkälän peittämästä ihosta, kerta kaikkiaan sekoan metsässä, joka tulvii aukkoni täyteen linnun laulua kimalaisten pörinää laikukasta kuulasta valoa.

Kuljen metsässä ja unelmoin, unelmoin kokonaisen uupuneen kesän, joka haihtuu viileisiin tuuliin ja tummuviin iltoihin; kesän, jonka sisällä uuden maailman hedelmä paisuu ja kypsyy. Pian koittaa sadonkorjuun hetki, mutta toivo ei meitä pelasta, sen sijaan jatkamme sinnikästä kylvöä, emme taivu edes ankaran talven edessä.

Metsässä tunnen varmuutta. Kaipaamamme vallankumous on jo tapahtunut, mutta vaikuttaa meihin vasta kaukaa mahdollisista tulevaisuuksista, jotka meidän on vielä synnytettävä.

Eräänä päivänä löydämme kauriin raadon. Siitä on jäljellä vain puhtaaksi kaluttuja luita, karvoja ja sorkkia. Kauempaa löydämme pääkallon, ja rakennamme sen ympärille alttarin kivistä, oksista ja pienistä lahjoista, runoista, hampaista, kimaltavista koruista ja siemenistä. 

Puukko viiltää sormeeni, ja piirrän verellä riimun vanhaan puuhun. Nielen marjoja, mustikoita, vadelmia ja ahon laidalla kasvavia metsämansikoita, vettä viileistä puroista, oksilla riippuvaa naavaa. Öisin uppoudumme tähtiin, seuraamme niiden liikkeitä, tunnemme kuun liikuttavan nesteitämme. 

Alkukesän lyhyiden vaaleiden öiden läpi linnut lirkuttelevat kiimoissaan. Syksyn kynnyksellä pimeys humahtaa metsään kuin säkki ja hiljaisuus hiipii selkärankaa pitkin. Joskus kuu kierii puhjotulle taivaankannelle. Joskus julmat tuulet ajavat raskaita pilviä näkymättömissä ja piiskaavat järveä vaahdoksi vasten kallioita. 

Metsän halki korvia höristäen, katse joka suuntaan pälyillen, tarkasti päkiöiden varaan astuen, jalat ristiin lantio keinuen, mekossa, taitava ruumiini kuljettaa minua, virtaa ääneti maiseman halki, liukenee pimeyteen, jossa tytöt nauravat kanssani, ja vihdoin uskallan puhua pojista ja siitä, mitä he tekivät minulle, vihdoin uskallan kirjoittaa tytöistä ja siitä, mitä teemme heille. Seurassanne en pelkää enkä pälyile varjoihin, käsipuolessanne, mekossa, korkeissa koroissa, pää pystyssä, villinä ja kauniina, tulemme kuin tähdenlennot

uppoamme syvemmälle uudenlaista kieltä elämme eritteistänne huokoset täynnä 

hamuamme hipelöimme tunkeudumme kurotamme pyhää siementä makeaa ja suloista mmm

sormet kielet aivot reikiä huokosia mmm niellä kiviä vettä valoa tuulta 

onkaloissa pimeässä virtaavat nesteet himot väräjää kirjoittaa kauniita kuvioita

nousevat laskevat rakennatte maailmaa uusiksi uusien elinten

kiihdyttää virtoja loiskuu kertyy lammikoiksi uutta kukkainen tuoksu

kielet levällään niellä maistaa lutkuttaa tuijottaa kuiskuttaa tuuli huulilla lahoaa mätänee purkautuu HENKÄYS 

uudenlaista elämää siemenistä mieli

pursuaa aukosta valtoimenaan ihollanne ihollamme rakennatte sillan aurinkoon 

maailmamme somistukseksi uusia kaikkeus sulaa mereksi tähti maan ihoksi

meidät 

ja 

ja muodottoman maailmaksemme

ja 

Mummola 

Eräänä päivänä palaan lapsuuteni maisemiin. Pääomakeskusten vampyyri-imu on tehnyt täällä selvää jälkeä. Ajamme läpi puupeltojen, avohakkuiden ja kuolevien pikkukylien, joissa ikkunat laudataan umpeen ja niitty valtaa pihat. Ohitamme suljetun rajanylityspisteen, betoniporsaat ja piikkilanka-aidat katkaisevat valtatien. 

Mummola odottaa tutun mäen laella kuusiaidan vartioimana. Maisema on syöpynyt lihaani: valkoinen rintamamiestalo, vihreä peltikatto, punainen lato, kasvimaiden takana pieni sauna. Metsä on levittäytynyt lähemmäs pihapiiriä, oksat hamuavat ikkunoita, juuret luikertelevat auringonkukkien läikittämän nurmen alla. Linnut täyttävät korvamme kiimaisilla lauluillaan. 

Ulko-oven takana seisoo hiljaisuus pitkänä ja surumielisenä. Tutut tuoksut leijailevat huoneissa: vessassa lääkevoidetta ja saippuaa, olohuoneessa pölyisiä kirjoja ja muinaisia takkatulia, makuuhuoneessa mummon ja ukin hauras hengitys. Keittiö sen sijaan on kauttaaltaan remontoitu, ja mummon käyttämien mausteiden  tuoksut ovat hiipuneet tuliterän puupaneloinnin taakse. 

Tunnen heti, että talo on täynnä aaveita. 

He katsovat minua kaikkialta. Lasivitriiniin ja senkille asetelluista kehyksistä, valokuva-albumien raskailta sivuilta. Vihdoin itku tulee. Pitkinä raastavina henkäyksinä. Kaikki sanomatta jäänyt ravistelee lihaani. Pidät minusta kiinni ja silität päätäni. 

Aika kuluu nopeasti arkisten askareiden parissa. Laitamme ruokaa. Ajamme nurmikkoa. Lämmitämme saunan, joka on juuri sellainen kuin muistan: Lohkeillut kylmä kivilattia. Tulen humina pienissä kiukkuisissa kiukaissa. Tummuneet lauteet, joilla laskemme vuorotellen hikisen päämme toisen syliin. 

Teemme toisillemme punkkitarkastuksia. Saunan jälkeen letität hiukseni. Niin teitte aina lapsina toisillenne, tiesitte, kuinka kosteina letitetyistä hiuksista tulee kauniit kiharat. Nyt minäkin tiedän, kiitos sinun. 

Iltaisin selaan vanhoja valokuvia ja liihotan hameessani tyhjien huoneiden läpi. Hengitän sisään talon tuoksuja. Poltan kynttilöitä ja nostan tarot-kortteja. Koskettelen ukin terrakottasotilaita ja mummon posliiniastioita. Koluan vinttikomeroita, jotka ovat tyhjentyneet ja samalla menettäneet pelottavuutensa. Aitasta löydän mummon potkurin, jolle istahdan hetkeksi ja yritän turhaan kuvitella hänet polkemaan vauhtia. 

Viimeisenä päivänä haluan näyttää sinulle taikametsäni. Pukeudun kauneimpaan hameeseeni, pakkaan taskut täyteen taikakaluja. Aurinko pilkahtelee pilvien välistä, kun kuljemme hiekkatietä ohi metsäteollisuushallin ja autioiden talojen pellon reunaan, missä tie hiipuu kahdeksi ruohottuneeksi renkaanuraksi. Metsä työntyy aivan liki, heinät hivelevät nilkkojamme, oksat hapuilevat raajojamme, hyttyset parveilevat ympärillämme. 

Pian käy ilmeiseksi, että metsä on nielaissut tuntemani reitit. Yritämme puskea eteenpäin, mutta päädymme hakkuuaukean reunaan, ja renkaanuratkin katoavat risuröykkiöiden, myllättyjen kantojen ja rehottavan heinän alle. Taikametsä ei enää houkuttele minua peittoonsa, portit on suljettu. 

Suruni tuntuu silti kevyeltä kantaa. Tiedän, että on muitakin metsiä. Tiedän, että metsät voittavat vielä. 

Palattuamme mummolaan löydämme iholtasi ja vaatteistasi vilistämästä toistakymmentä punkkia. Jostain syystä ne himoitsevat erityisesti sinua, omista vaatteistani löydän vain yhden. Kyykimme alasti pihakiveyksellä ja poltamme punkkeja tulitikuilla. Liekit saavat niiden pienet kehot poksahtelemaan kuuluvasti. 

Lämmitämme taas saunan. Poltan käteni tulikuumaan luukkuun. Löylyissä kipu havahtuu kuin muistaisi syntynsä. 

Nukumme yläkerran taaimmaisessa huoneessa, missä lapsena aina tunsin selittämättömän läsnäolon, kenties äitini ja hänen sisaruksensa, joiden murrosiän kiihkot ja surut pinttyivät näihin seiniin. Lintujen laulu helisee pimeässä, kun kieriskelen rauhattomana vuoteessa. 

Yöllä hän tulee luokseni. Havahdun aamuneljältä ääneen, joka lausuu korvani juuressa tutulla äänellä ”ukki”. Ääni on minun, mutten tiedä, kuuluuko se menneestä vai tulevaisuudesta. Ukki seisoo kirkkaan valon kehystämänä sängynpäädyssä, tunnistan hänet sinivihreästä tuulipuvun takista. Pinnistelen silmiäni auki, kun hän kumartuu puoleeni ja rakkaus humahtaa lävitseni. Kun saan silmäni puristettua täysin auki ja säpsähdän istualleni, hän on kadonnut. Huoneen vakaat ääriviivat piirtyvät esiin hämärästä. Ikkunan takana livertää viherpeippo, ja oksat raapivat lasia. 

(1) Georges Bataille kirjoittaa Uskontoteoriassa: ”Leijona ei ole eläinten kuningas: se on vain muita korkeampi aalto vesien liikkeessä ja vyöryy siksi vähäisempien aaltojen yli. Toista eläintä syövä eläin ei juuri muuta perustilaa: kaikki eläimellinen on maailmassa kuin vettä veden sisässä.”

(2) Coccia ei tarkoita sekoittumisella vain reunoista toisiaan koskevien kappaleiden liikettä tai yhteensulautumista, vaan ”täydellistä sekoitusta”, ”jossa kappaleet ottavat toinen toistensa paikan mutta säilyttävät silti ominaislaatunsa ja yksilöllisyytensä” – tässä sekoittumisen tilassa ”olemme jossakin asiassa yhtä intensiivisesti ja yhtä voimakkaasti kuin se on meissä.”

(3) ”Universaalissa sekoittumisessa vaikutus kykenee aina muuttamaan syytänsä, joka puolestaan lepää aina vaikutuksessaan. -- Vaikutukset kulkevat aina kahteen suuntaan.”

Kirjallisuutta

Bataille, Georges. Uskontoteoria. Niin & näin, 2016.

Coccia, Emanuele. Kasvien elämä – sekoittumisen metafysiikkaa. Tutkijaliitto, 2020. 

Haavio, Martti. Suomalainen mytologia. SKS, 2020. 

Preciado, Paul B. Dysphoria Mundi. Fitzcarraldo Editions, 2025.

Lyyra Saarinen

Olen karjalais-tamperelainen kirjoittaja, noita ja meme admin. Töissäni käsittelen muun muassa utopioita, ruumiillisuutta, muodonmuutoksia ja patriarkaattia. Transitioni on tuntunut siltä kuin olisin pitkän vieraantumisen jälkeen löytänyt luontoni ja palannut lapsuuteni maisemiin: ihmeellisiin metsiin ja viattomiin paljaisiin ruumiisiin. Tätä kokemusta kuvaan Taikametsän lapsi -esseessä, jonka olen koostanut erilaisista metsän fragmenteista, queerista ruumiillisuudesta ja kasvien kanssa ajattelusta. Tekstillä kutsumme lukijan metsänpeittoon ja toivomme, ettet halua enää lähteä luotamme.